4
a on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.
Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,--kun ei »gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;-- niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä--; mielikuvituksen lentoa ei nii
Jaakko Juteini ja hanen kirjallinen toimintansa, page 3
by Kuuno A. Talvioja